17.7.2014

Villa Roosa ja melankolia












































































Ensimmäiseksi on käytävä oviaukosta, siitä joka odottaa pihassa, se on portti sinne, missä altistaa itsensä taiteelle. Toki tämän oven voi myös kiertää, mutta se houkuttaa kulkemaan läpi, houkuttaa uskaltamaan. Avaamme vanhan huopatossutehtaan oven, tämä on meille kolmas kesä ja kolmas kerta Villa Roosassa, Orimattilassa. Kesänäyttely kantaa nimeä Melankolia eli todellisuuden kosketus - punkmelankoliasta nostalgiaan.

Tehdäänpä pieni kierros, loput voit käydä katsomassa itse. Ota hyvä lukuasento, noin juuri, nyt mennään.

Kun astuu valoisaan näyttelytilaan ja kääntyy ympäri vastassa ovat Sampsa Sarparannan suurikokoiset maalaukset, niissä on jotakin tuttua, muistan haastattelun aamutv:stä. Vaikka aiheet ovat ajan ja arjen nurjaa puolta käsitteleviä, rujoja ja yhteiskunnallisesti kantaaottavia ei sormi osoita katsojaa kohti, ei määrää mitä pitäisi ajatella. Maalaustapa on kaunis ja teoksissa kuultaa pieni onni ja valo. Tämä voisi olla sitä luvattua punkmelankoliaa.

Alakerrassa ovat myös esimerkiksi Sonja Salomäen tekstiiliteokset, niissä materiaalina on käytetty tuulitakkeja, kalsareita, farkkuja, venyneitä villapaitoja ynnä muita tekstiileitä, joita Keväänmies Ruoholahdessa tai Kesämies Myllypurossa olisi voinut käyttää. Näiden vaatekollaasien lisäksi esillä on ryijyn kaltaisia villalangasta tehtyjä teoksia. Salomäen ja Sarparannan teokset käyvät dialogia tilassa, sillä tavalla viistosti sivusilmällä. Molempien taiteilijoiden töissä on sama vire.

Jaakko Tornberg on tehnyt tilaan Työväki-installaation yhdistellen kaikenlaista romua ja roskaa hyvin eri kokoisiksi hahmoiksi. Tuo kuvassa näkyvä helmihahmo lienee suurimmasta päästä. Hahmot ovat oivaltavia, surumielisen humoristisia. Hukkaan heitetyn käyttäminen materiaalina yhdistää muitakin alakerran teoksia.

Jatketaan yläkertaan, vieläkö jaksatte?

Kun astelee ylös harmaita portaita toiseen kerrokseen ja näkee vilauksen liitutaulua, jonka edessä seisoo hahmo, tietää että tätä kannatti odottaa. Olen nähnyt Kim Simonssonin teoksia aiemmin vain kuvissa, kaukaa ihaillut ja vaikuttunut. Olen huoneessa hetken yksin, mutta se ei tunnukaan siltä, uskallan lähestyä hopeapäistä peiliintuijottajaa ja hetken selässä tuntuu tuijotus. Minusta Simonssonin hahmot eivät ole ihmisiä, vaikka tytöltähän tuo liitutauluun sulautunut Kameleontti 2 näyttää, ne ovat olentoja, joilla on mystinen vetovoima. Ne ovat häiritseviä, ilkikurisia, eikä niille mahda mitään, ne tekevät vaikutuksen ja siinä jää vähän hämilleen, mitä ihmettä tapahtui.

Toisessa kerroksessa on Tatu Vuorion, Terhi Vuoton, Karoliina Paapan, Hanna Vahvaselän, Tiina Heiskan ja Maippi Ketolan teoksia, käy katsomassa ne itse, sillä portaat vievät meitä vielä ylemmäs, vinttiin. Avaa paidan ylin nappi, sillä ylhäällä on kuuma!

Vintissä rapisee, humisee. Onko ikkuna auki? Ei, vaan kultaisena välkehtivää pelastuspeittoa heiluttaa tuuletin tai ei, unohtakaa tosiasiat, sillä siellä aaltoilee kultainen meri, Pia Männikön Kesäyön unelma. Tässä on jotakin pysäyttävää, tämän ääressä on oltava hetki ennen paluuta alas. Kesäyön unelmaa vastapäätä on Eveliina Hartikaisen Totuuden torvi nekin keskustelevat, eikä yksinäiseksi jää Suvi Suikin Taakka-teos, jossa matkalaukkujen päällä on lyijykynällä tehtyjä hahmoja. Ajattelen lähteviä laivoja ja täysiä veneitä, kuumuus kuitenkin käskee palata alas.

Laskeudumme portaat, portaikossa on lisää Suvi Suikin töitä, hieman alempana huomiota kiinnittävät Jenni Yppärilän kolmiulotteiset maalaukset, joissa on kuvattu unohdettuja ohikulun paikkoja, rakennuksia, joiden kulta-aika on ohitse, jäljelle jää jonkun muisto, jonkun unohdus. Mennään vielä ihan alas ja ovesta ulos.

Pihalla olevan ulkorakennuksen pienessä pimeässä tilassa, eli Kino Käkelässä pyörii Niina Suomisen videoteos In memoriam. Se yhdistää hylätyt rakennukset huutokaupan ääniin. Autiot talot, ikkunassa räpistelevä perhonen, keskellä hylättyä huonetta olevat kangaspuut, tuulessa lepattavat maalin riekaleet, jopa ampiaiset ovat hylänneet pesänsä näissä taloissa. In memoriam on tarina siitä, kun kukaan ei enää tule.

Kino Käkelästä astumme takaisin sisään, kiertelemme myymälää ja Herra Puukenkä päättää tehdä taidekaupat, saa siinä kaupan päälle vielä huopatossutehtaan vanhan lankapuhelimenkin. Tiedättekö, joskus elämä on melko hassua. Päädymme vielä ihmepuun mukaan nimettyyn Café Bougainvilleaan kahville ja viivymme pitkän tovin keskustellen Villa Roosan omistajien kanssa, jotka kerran vuodessa muuttavat olohuoneensa tilaksi taiteelle ja saavat asua kesänäyttelyn verran taiteen ympäröiminä.

Joskus taide synnyttää sisäisen olotilan, sellaisen nimettömän tunteen, on tyytyväinen pohjiaan myöten, ymmärtää jotakin, muttei tiedä mitä, hymyilyttää, ei siksi, että olisi nähnyt jotakin hauskaa, vaan siksi, että juuri tätä kokemusta vailla oli ollut.

Lisää Villa Roosasta löytyy täältä.

-Oppaananne toimi Neiti Räsymatto-


Kuvissa näkyvien teosten tekijät: 
Jaakko Tornberg, Sonja Salomäki, Ulpu Riikonen, Kim Simonsson,  Terhi Vuotto, Karoliina Paappa, Jenni Yppärilä ja Pia Männikkö.

Muut näyttelyn taiteilijat: 
Tatu Vuorio, Sampsa Sarparanta, Maippi Ketola, Tatu Vuorio, Hanna Vahvaselkä, Tiina Heiska, Suvi Suikki, Eveliina Hartikainen, Niina Suominen.

2 kommenttia:

  1. Ihanan näköinen paikka! Ja nuo tyttöolennot ovat maagisia, jopa pelottavan oloisia mutta silti hirveän hienoja. Kunpa ihmisellä olisi enemmän tilaa ja rahaakin taiteelle kodissaan. Peukku myös kansalaisaktivismillenne Kesäkiasman toteuttamisessa!

    VastaaPoista
  2. Karo-Liina: Villa Roosassa astuu kyllä sellaiseen kuplaan, että ihan kaikki muu unohtuu. Suosittelen kokeilemaan.

    Ensi kesänä uudelleen kesäkiasman kanssa. Uusia ajatuksia on jo mielessä. Yksi opettajani sanoi joskus minulle, että pidät vaan näyttelyitä, ei ketään kiinnosta se, että oletko oikeasti saanut jonkin kuvataiteellisen koulutuksen. Sen käskyn olen pitänyt mielessäni ja yrittänyt tehdä joka vuosi jonkin näyttelyyn tähtäävän projektin.

    VastaaPoista